- There is no need to walk. Space is the final fun-tier!
Disneyn ja Pixarin vuoden puhutuin uutuusanimaatio WALL·E oli elokuussa Espoo Cinessä ja pian sen jälkeen jo teattereissa kautta maan. Wall-E on puhdasta teknoscifiä, se on romanttinen ihmissuhdedraama ilman ihmisiä. Päähahmo Wall-E on romuluinen roskienkerääjärobotti hyvin paljon Manhattanin näköisellä saastuneella planeetalla, jonka ihmiset ovat hylänneet. Kuolleessa maisemassa näkyy vain mainoksia ja romua, jota piskuinen automaattimme keräilee ja paalittaa yksi kerrallaan.
Vaan eipä tämä olisi Disney-filkka, ellei koneita olisi inhimillistetty hellyyttävän yksinkertaiseksi veijariksi, joka romantisoi kaikkea ihmismäistä. Leffan ensimmäinen puolituntinen on enemmän tai vähemmän tylsää pikkunäppärää Pixarin animaationäytöstä. Mitään ihmeempää ei tapahdu, kunhan saamme tutustua tarinan puitekehykseen ja ihailla tekstuureja ja yllättävän inhimillisen telaketjurobotin liikehdintää autiossa maisemassa.
Tarinan jännite rakentuu kahden muukalaisen välille. Lataus syntyy keskenään eri maailmoista olevien hahmojen kohtaamisesta ja kliseiseen asti kömpelöstä tutustumisesta. Dialogia ei pahemmin ole, tai se on äärimmilleen pelkistettyä. Analogioita mars-miehiin ja venus-naisiin saa vapaasti kehitellä, mutta sellaisenaan kohellus on melko mielenkiinnotonta.
Tarina oikeastaan alkaa vasta puolen tunnin johdannon jälkeen, jolloin vasta saamme perspektiivin koko jutulle. Minusta on halpaa, kun juonen jännitys rakentuu liian silmiinpistävästi faktojen pihtaamiselle. Tarina kuitenkin on kohtalaisen asiallinen ja scifiksi ihan hyvä, vaikkakin pelkistetty. Ohuus korvautuu painavalla asenteella.
Vasta leffan puolivälissä romanttinen vire alkaa kasvaa lopulta suorastaan ärsyttäviin mittoihin. Tarinasta revitään tarkoituksellisen paksua tear jerkeriä häikäilemättömästi laskelmoiden. Voisi jopa sanoa, että se käyttää törkeästi hyväkseen inhimillistä tunteellisuuttani ja pelehtii tunteideni kustannuksella koko rahan edestä. Se tarttuu kiinni katsojan emootioihin ja riepottelee niitä kuin litran mittaa, se tekee tuntevalle katsojalle ihan mitä ikinä lystää. Se käyttää, se häpäisee, se runtelee, se kohtelee narrina, se orjuuttaa väkisin, eikä sen oikuille ole mitään keinoa panna vastaan. Tämä on varmasti elokuvahistorian häpeämättömin tear-jerker sitten E.T.:n.
Sanalla sanoen: se on tehokas, mutta en pidä sen synteettisen laskelmoidusta tavasta nostaa tunteet pintaan silloin kuin se haluaa. Toista kertaa tarina ei enää jaksa viehättää samoin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Konsepti on menestys ja Pixar kieltämättä tietää, mistä narusta vetää.
****
Avainsanat: Andrew Stanton, animaatio, Disney, komedia, Pixar, romanssi, scifi
