Hanif Kureishin elokuvilta voi odottaa maukkaita persoonia ja elämänmakuista draamaa. Odotukset lunastaa tällä kertaa sukupolvikuilusta englantilaisessa arjessa kertova Venus, jossa pari elämänsä ehtoopuolella olevaa eläkeläistä joutuvat törmäyskurssille sukulaisen teinitytön kanssa. Äijät eivät tietenkään ole mitään eilisen teeren poikia. Maailmaa on nähty, mutta uutta tulee koko ajan.
Elokuva alkaa kahvilasta, jossa vertaillaan reseptilääkkeitä ja vaihdetaan viimeiset vaivakuulumiset, kuten asiaan kuuluu. Kureishi tekee samantien selväksi, että vanhat äijät eivät suotta kainostele eikä ronskiuksia säästellä. Jutustelu ei kuitenkaan ole mitään työläisten törkysuista paskanjauhantaa, vaan veteraaninäyttelijöiden kulttuurintäyteistä sivistynyttä läppää koko rahalla. Englantilaista charmia.
Räkänokan teinitytön (Jodie Whittaker) ja semi-aristokraattisen setävanhuksen (Leslie Phillips) kohtaaminen tietenkin ottaa koville tässä Kureishin eräänlaisessa mukaelmassa Lolitasta. Avuksi tyttösen sielun ymmärtämiseen tarjoutuu eläkeläiskolleega (aina upea Peter O’Toole), joka sanoo olevansa a scientist of a female heart eli siis toisin sanoen professor of pussy. Taidatkos sen paremmin sanoa.
Ensinnäkin elokuva on pätevä muistutus siitä, että vanhuus kohtaa ennemmin tai myöhemmin meistä kaikkia, jotka malttavat jaksaa elää siihen saakka. Hyvä tietää. Vanhuudenkaan ei tarvitse olla ihan perseestä. Kureishi on ohjannut veteraaninäyttelijöitään esittämässä veteraaninäyttelijöitä nautinnollisen taitavasti ja kulttuuriviitteitä sinkoilee kuin salamoita rajuilmalla alusta loppuun. Sanomattakin on selvää, että sukupolvien välisen kuilun ylittämällä voi saavuttaa mittaamattomia rikkauksia ja ymmärtää elämästä asioita, joita ei muualta löydä. Puolin ja toisin.
Tarina ei ole mitään ruusuilla tanssimista ja tuossa iässä kuolema on koko ajan läsnä. Siitä huolimatta tunnelma on käsittämättömän lohduttava ja myönteinen. Tällaisena jos elämä näyttäytyisi, jos itse eläisin seitsenkymppiseksi, mistään en valittaisi. Mukana on myös jonninmoinen kasvukertomus. Muutos on hämmästyttävä. Kypsyminen on niin ilmeistä, että se varmasti ulottuu katsomoon saakka. Toistaiseksi parasta Kureishia.
*****
Avainsanat: draama, Hanif Kureish, kuolema, Peter O'Toole, vanhuus
