No entäs tämä sitten. Kun kerran vamppiirien tielle lähdettiin, perehdytään Stokerin tarinan slayerisankariin Van Helsingiin itseensä. Draculan arkkiviholliseen, josta Stephen Sommers kirjoitti, tuotti ja ohjasi hiljattain ihan oman leffansa Van Helsing. Elokuva on pähkähullu tehostepaketti kaikenlaisia hirviötarinoita Frankensteinista tohtori Jekylliin, mutta päävihulaisena on tietysti vanha Vlad Dracul itse.
Vampyyritarinoita katsellessa pitää ensin tutustua siihen, mitä ohjesääntöä vampyyrit tällä kertaa noudattavat ja miten tepsivät vihkivesi, valkosipuli, puuvaarnat, krusifiksit ja hopealuodit tällä kertaa. Tämä leffa on eriskummallinen keitos hirviösaagaa sovitettuna katolisen kirkon salajuoniin, joita palvelee paavin salainen agentti van Helsing. Ja tietysti hänen hopealuotitykkejä väsäävä Q-vastineensa. Hopeavaarnojen jalkajousi muistuttaa erehdyttävästi Dracula 2000 -leffan vastaavaa tykkiä.
Sekopäisessä tarinassa ei ole jälkeäkään Stokerin hengestä ja alkuperäisestä vastustamattomasta seksuaalisuudesta, mutta ihan mukiinmenevä toimintaseikkailu se on. Lentävät vampyyripimuthan ovat liki sukupuolettomia torsoja. Juoni on peruskoululaisen vasemmalla kädellä väsätty satu vailla ihmeempää tolkkua, mutta tehosteita ja monstereita riittää enemmän kuin kotitarpeiksi. Kate Beckinsale on huomattavan hot piukkana prinsessana ja tässä amatööriseurueessa sympaattisuudellaan erottuva Hugh Jackman ei ole pääroolissaan ollenkaan huono.
Aihepiiriltään vampyyrihassuttelu ihmissusineen varmaan viehättää kohderyhmäänsä, mutta vähän turhaan teeveesarjan näköisestä onelinerimyllystä on koetettu tehdä yli kaksituntinen saaga. Selitykset vampyyrien sukuhistoriasta ja van Helsingin pakkomielteisestä jahtaamisesta lähinnä vain yskityttävät katsojaa.
**
Avainsanat: Dracula, fantasia, seikkailu, Stephen Sommers
