Leffabisneksessä on viidakon lait

Kun tehdään komediaa, helpointa on tyytyä parodioimaan jo tuttuja klassikoita, jotta yleisöllä on helppo tarttumapinta. Joten kun parodioidaan, se on parasta tehdä tyylillä eli siis mahdollisimman paksusti. Ben Stillerin kirjoittama, tuottama, ohjaama ja tähdittämä Tropic Thunder lunastaa kaikki lupauksensa messevänä lajityyppiparodiana useammastakin kuin yhdestä lajityypistä, sillä tämä elokuvan tekemiseen sijoittuva komedia vittuilee ensi sijassa Hollywoodille ja elokuva-ilmiöille yleisesti.

Leffan alkuun sijoitetut erinomaisen överiparodiset trailerit saattavat vaikuttaa Grindhousesta pöllityiltä irrallisilta vitseiltä, mutta tällä kertaapa ne kuuluvat juoneen. Stillerin lisäksi tarina on ladattu täyteen kovia jätkiä, kuten Jack Black, Robert Downey Jr., Nick Nolte ja kovan kohtalon kokeva Steve Coogan ohjaaja-roolissaan. Kaikki tekevät erittäin vakuuttavaa työtä läpiparodisten hahmojensa parissa. Cameoissa nähdään toista tusinaa Hollywood-tähteä ja kaikkein vahvimmin satiirin hampaissa on elokuvateollisuus itse. Epäilemättä Hollywood-konkarit tietävät varsin tarkkaan, mistä laskevat leikkiä. Juutalainen tuottajapomo (todella uskottava Tom Cruise) on isoin paskiainen kaikista epäinhimillisistä murhamiehistä.

Leffaa tehdessä viidakossa tapahtuu kovia juttuja. Epäilemättä joku lukijoistani löytää itsensä hekumoimasta elokuvahistorian huippuhetkissä, kun puuhun sidottu Jack Black tihkuu sellaista homoeroottista kiihkoa, että harvoin tulee nähneeksi. Kohtaukset on kirjoitettu kauniisti ja toteutettu ammattimaisen huolella, mistä hollywoodille kiitos. Itse kokonaisuus sen sijaan on kirjoitettu slapstickiksi. Överi juoni koostuu epätodellisista henkilöhahmoista, reikäisistä motiiveista ja liian vaikeita juonenmutkia oikaistaan epäuskottavilla känteillä. Sellainen tekee elokuvasta aivot narikkaan -viihdettä, josta en yleensä pidä, mutta siinä lajissa tämä toimii.

Tunnelma pysyy hyvänä koko tarinan ajan, mistä osa kiitoksesta kuuluu varmasti hyvin valitulle vahvalle 70-luvun klassikkomusiikille, mikä taas lienee kunnianosoitus alkuperäisille Vietnam-sotaleffoille. Mukana on Steppenwolfia, Rollareita, CCR:ia, Edgar Winter, ym. kovan luokan kitararocksankareita. Tyypillisen melodramaattinen loppu oli kyllä mielestäni vähän tarpeeton, mutta ei kai semmoista voi hollywoodissa välttää. Jeejee. Hyvää viihdettä koko rahalla lopputekstiräppiä myöten.

****

Sukkela lerssi heiluttaa Albaniaa

Barry Levinson ohjasi uransa parhaan elokuvan, purevan satiirin Wag the Dog 1997 presidentti Clintonin seksiskandaalin jälkimainingeissa. Elokuvassa PR-velho Conrad Brean (Robert De Niro) ja Hollywood-tuottaja Stanley Motts (Dustin Hoffman) punovat julkisuuskuvaa uusiksi hyvin samanlaisen skandaalin peittelemiseksi.

Katsoin elokuvan uudestaan siksi, että keskeisessä uutissumutusroolissa näyttäytyy uutiskuvitteellinen aseellinen konflikti Albaniassa, jossa minulla oli hiljattain suuri ilo vierailla. Tekaistussa uutiskuvassa albanialainen pakolaistyttönen pakenee hädissään terroristien tulitusta kissa sylissään. Mitähän ovat mahtaneet albaanit tykätä tästä saamastaan roolista tuolloin vastikään kommunismin ikeen alta vapautuneessa maassa.

De Niro tekee vakuuttavan vahvaa työtä julkisuuskuvaa junailevana konsulttina, jolla on tulenaran ja salaisen tehtävänsä myötä verraten vapaat kädet ja pääsy mihin tahansa valkoisen talon suoria lehdistötilaisuuksia myöten. Kaikki tietysti tiukasti kulissien takana. Sekä De Niro että Hoffman pääsevät esittelemään mielin määrin tuttuja maneerejaan koko rahan ja naftisti puolitoistatuntisen elokuvan keston ajan. Ei siinä mitään, onhan ne ihan kivoja, mutta isot tähdet ovat aina vaan isoja tähtiä isoine egoineen, mikä väkisinkin paistaa rooleista läpi.

Tv-näyttelijä Anne Heche tekee ihan kivan roolin arkuudessaan päättäväisenä pr-puuhaajana. William H. Macy on aina oma vitun ärsyttävä itsensä, tällä kertaa paskantärkeänä CIA-agenttina. Loppupuolella Woody Harrelsonille on varattu aivan nappiinsa sopiva rooli kovia kokeneena nutcasena, jolta alkavat lääkkeet käydä uhkaavasti vähiin… Hulluhuumori viehättää aina.

Oikeasti Albaniassa leffassa ei käydä vilauksen vertaa, vaan kaikki on rakennettu studiossa arkistolavasteista. Itseäni vaan riemastutti, kun näin elokuvasta osan toissaviikolla bosnialaiselta elokuvakanavalta Banja Lukassa junaa odottaessa persläpibaarissa keskellä ei mitään. Piti katsoa uudestaan, kun Albania-teema sattui niin sopimaan hetkeen.

(Arvio on julkaistu alunperin last.fm:ssa 31.5.2007)

****

Robotin pohjattomasta inhimillisyyden kaipuusta

- There is no need to walk. Space is the final fun-tier!

Disneyn ja Pixarin vuoden puhutuin uutuusanimaatio WALL·E oli elokuussa Espoo Cinessä ja pian sen jälkeen jo teattereissa kautta maan. Wall-E on puhdasta teknoscifiä, se on romanttinen ihmissuhdedraama ilman ihmisiä. Päähahmo Wall-E on romuluinen roskienkerääjärobotti hyvin paljon Manhattanin näköisellä saastuneella planeetalla, jonka ihmiset ovat hylänneet. Kuolleessa maisemassa näkyy vain mainoksia ja romua, jota piskuinen automaattimme keräilee ja paalittaa yksi kerrallaan.

Vaan eipä tämä olisi Disney-filkka, ellei koneita olisi inhimillistetty hellyyttävän yksinkertaiseksi veijariksi, joka romantisoi kaikkea ihmismäistä. Leffan ensimmäinen puolituntinen on enemmän tai vähemmän tylsää pikkunäppärää Pixarin animaationäytöstä. Mitään ihmeempää ei tapahdu, kunhan saamme tutustua tarinan puitekehykseen ja ihailla tekstuureja ja yllättävän inhimillisen telaketjurobotin liikehdintää autiossa maisemassa.

Tarinan jännite rakentuu kahden muukalaisen välille. Lataus syntyy keskenään eri maailmoista olevien hahmojen kohtaamisesta ja kliseiseen asti kömpelöstä tutustumisesta. Dialogia ei pahemmin ole, tai se on äärimmilleen pelkistettyä. Analogioita mars-miehiin ja venus-naisiin saa vapaasti kehitellä, mutta sellaisenaan kohellus on melko mielenkiinnotonta.

Tarina oikeastaan alkaa vasta puolen tunnin johdannon jälkeen, jolloin vasta saamme perspektiivin koko jutulle. Minusta on halpaa, kun juonen jännitys rakentuu liian silmiinpistävästi faktojen pihtaamiselle. Tarina kuitenkin on kohtalaisen asiallinen ja scifiksi ihan hyvä, vaikkakin pelkistetty. Ohuus korvautuu painavalla asenteella.

Vasta leffan puolivälissä romanttinen vire alkaa kasvaa lopulta suorastaan ärsyttäviin mittoihin. Tarinasta revitään tarkoituksellisen paksua tear jerkeriä häikäilemättömästi laskelmoiden. Voisi jopa sanoa, että se käyttää törkeästi hyväkseen inhimillistä tunteellisuuttani ja pelehtii tunteideni kustannuksella koko rahan edestä. Se tarttuu kiinni katsojan emootioihin ja riepottelee niitä kuin litran mittaa, se tekee tuntevalle katsojalle ihan mitä ikinä lystää. Se käyttää, se häpäisee, se runtelee, se kohtelee narrina, se orjuuttaa väkisin, eikä sen oikuille ole mitään keinoa panna vastaan. Tämä on varmasti elokuvahistorian häpeämättömin tear-jerker sitten E.T.:n.

Sanalla sanoen: se on tehokas, mutta en pidä sen synteettisen laskelmoidusta tavasta nostaa tunteet pintaan silloin kuin se haluaa. Toista kertaa tarina ei enää jaksa viehättää samoin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Konsepti on menestys ja Pixar kieltämättä tietää, mistä narusta vetää.

****

Vaihteeksi vampyyrijahdissa

No entäs tämä sitten. Kun kerran vamppiirien tielle lähdettiin, perehdytään Stokerin tarinan slayerisankariin Van Helsingiin itseensä. Draculan arkkiviholliseen, josta Stephen Sommers kirjoitti, tuotti ja ohjasi hiljattain ihan oman leffansa Van Helsing. Elokuva on pähkähullu tehostepaketti kaikenlaisia hirviötarinoita Frankensteinista tohtori Jekylliin, mutta päävihulaisena on tietysti vanha Vlad Dracul itse.

Vampyyritarinoita katsellessa pitää ensin tutustua siihen, mitä ohjesääntöä vampyyrit tällä kertaa noudattavat ja miten tepsivät vihkivesi, valkosipuli, puuvaarnat, krusifiksit ja hopealuodit tällä kertaa. Tämä leffa on eriskummallinen keitos hirviösaagaa sovitettuna katolisen kirkon salajuoniin, joita palvelee paavin salainen agentti van Helsing. Ja tietysti hänen hopealuotitykkejä väsäävä Q-vastineensa. Hopeavaarnojen jalkajousi muistuttaa erehdyttävästi Dracula 2000 -leffan vastaavaa tykkiä.

Sekopäisessä tarinassa ei ole jälkeäkään Stokerin hengestä ja alkuperäisestä vastustamattomasta seksuaalisuudesta, mutta ihan mukiinmenevä toimintaseikkailu se on. Lentävät vampyyripimuthan ovat liki sukupuolettomia torsoja. Juoni on peruskoululaisen vasemmalla kädellä väsätty satu vailla ihmeempää tolkkua, mutta tehosteita ja monstereita riittää enemmän kuin kotitarpeiksi. Kate Beckinsale on huomattavan hot piukkana prinsessana ja tässä amatööriseurueessa sympaattisuudellaan erottuva Hugh Jackman ei ole pääroolissaan ollenkaan huono.

Aihepiiriltään vampyyrihassuttelu ihmissusineen varmaan viehättää kohderyhmäänsä, mutta vähän turhaan teeveesarjan näköisestä onelinerimyllystä on koetettu tehdä yli kaksituntinen saaga. Selitykset vampyyrien sukuhistoriasta ja van Helsingin pakkomielteisestä jahtaamisesta lähinnä vain yskityttävät katsojaa.

**

Lolita tulee taloon

Hanif Kureishin elokuvilta voi odottaa maukkaita persoonia ja elämänmakuista draamaa. Odotukset lunastaa tällä kertaa sukupolvikuilusta englantilaisessa arjessa kertova Venus, jossa pari elämänsä ehtoopuolella olevaa eläkeläistä joutuvat törmäyskurssille sukulaisen teinitytön kanssa. Äijät eivät tietenkään ole mitään eilisen teeren poikia. Maailmaa on nähty, mutta uutta tulee koko ajan.

Elokuva alkaa kahvilasta, jossa vertaillaan reseptilääkkeitä ja vaihdetaan viimeiset vaivakuulumiset, kuten asiaan kuuluu. Kureishi tekee samantien selväksi, että vanhat äijät eivät suotta kainostele eikä ronskiuksia säästellä. Jutustelu ei kuitenkaan ole mitään työläisten törkysuista paskanjauhantaa, vaan veteraaninäyttelijöiden kulttuurintäyteistä sivistynyttä läppää koko rahalla. Englantilaista charmia.

Räkänokan teinitytön (Jodie Whittaker) ja semi-aristokraattisen setävanhuksen (Leslie Phillips) kohtaaminen tietenkin ottaa koville tässä Kureishin eräänlaisessa mukaelmassa Lolitasta. Avuksi tyttösen sielun ymmärtämiseen tarjoutuu eläkeläiskolleega (aina upea Peter O’Toole), joka sanoo olevansa a scientist of a female heart eli siis toisin sanoen professor of pussy. Taidatkos sen paremmin sanoa.

Ensinnäkin elokuva on pätevä muistutus siitä, että vanhuus kohtaa ennemmin tai myöhemmin meistä kaikkia, jotka malttavat jaksaa elää siihen saakka. Hyvä tietää. Vanhuudenkaan ei tarvitse olla ihan perseestä. Kureishi on ohjannut veteraaninäyttelijöitään esittämässä veteraaninäyttelijöitä nautinnollisen taitavasti ja kulttuuriviitteitä sinkoilee kuin salamoita rajuilmalla alusta loppuun. Sanomattakin on selvää, että sukupolvien välisen kuilun ylittämällä voi saavuttaa mittaamattomia rikkauksia ja ymmärtää elämästä asioita, joita ei muualta löydä. Puolin ja toisin.

Tarina ei ole mitään ruusuilla tanssimista ja tuossa iässä kuolema on koko ajan läsnä. Siitä huolimatta tunnelma on käsittämättömän lohduttava ja myönteinen. Tällaisena jos elämä näyttäytyisi, jos itse eläisin seitsenkymppiseksi, mistään en valittaisi. Mukana on myös jonninmoinen kasvukertomus. Muutos on hämmästyttävä. Kypsyminen on niin ilmeistä, että se varmasti ulottuu katsomoon saakka. Toistaiseksi parasta Kureishia.

*****

Paprika, joka puree takaisin

Tanskalaisessa scifi-kauhukomediassa Vikaren (sijainen) on paljon samaa kuin eilisessä belgialaisessa ja toissapäiväisessä toisessa tanskalaisessa Espoo Cine -leffassa… Tapahtumien keskipisteessä on 6B-luokka, jonka opettajan sairastuessa sijainen ottaa hommat haltuun. Ja kunnolla ottaakin. Tavallisesti niin räkänokkaiset kakarat eivät paljon nenille hypi. Tämäkin on omalla tavallaan jonkinlainen nuorisoelokuva, kun sankareiksi nousevat peruskoulun oppilaat.

Opetushallituksen lähettämä sijainen Ulla Harm (Paprika Steen) ei ole mikään eilisen teeren tyttö. Ulla näyttää luokan häiriköille välittömästi kaapin paikan, eikä rasittavat priimuksetkaan pääse pahemmin juhlimaan. Näin terävää kieltä ja viiltävää ivaa harvoin kuulee opettajan suusta. Sellainenhan ei voi tietenkään jäädä aivan vaille seurauksia, mutta minkäs teet, kun opettaja on arjen auktoriteetti.

Elokuva on nautinnollisen musta komedia, jossa sopivat hommat vedetään iloisesti överiksi, kuten scififantasiassa voi odottaakin. Eikä ole edes kovin pöljä, kun motiivit ja seuraukset maltetaan pohjustaa huolella. Katsojallekin jätetään tilaa oivaltaa. Nuorisokomediaksi tarina latistuu viimeistään kovin alkeellisen loppuratkaisunsa myötä, mutta siihen mennessä katsoja on ehtinyt jo saada koko rahalla nautinnollista hykertelyä herkullisten satiirikohtausten myötä. Kyseessä on samalla opettavainen teoreema rakkauden ylivertaisesta voimasta ja kiehtova tutkimusmaailma ihmisen sosiaaliseen laumakäyttäytymiseen.

Jälleen yksi täysosuma Tanskan vakuuttavalta elokuvakoneistolta.

****

Ranteet auki rakkaudesta

- Are you sorry now?

Zia (Patrick Fugit) on nätti nuori poika, jolla on huolia rakkaudesta. Tykkääkö Desiree (Leslie Bibb) hänestä nyt ihan varmasti? Tästähän on vain yksi tapa ottaa selvää: viilletään ranteet auki ja katsotaan, itkettääkö Desireetä hautajaisissa. Tepsii joka kerta!

Elokuva Wristcutters: A Love Story tapahtuu limbossa eli jonkinlaisessa kuoleman esikartanossa matkalla kohti varsinaista itsemurhaajien helvettiä. Kaikki siellä ovat tavalla tai toisella päättäneet päivänsä oman käden kautta. Tällainen kaulakiikun romantisointi ei ole ihan kaikkia konservatiivisimpiä piirejä miellyttänyt. Elokuva tekee emoangstista paksua pilaa kovalla kädellä.

Kuva: Nukutaan sylikkäin vaikka piikkimatolla

Wristcutters on perinteinen road-movie, jossa vaelletaan ympäri miljöötä ja etsitään sitä jotakin. Joillekin se on rakkaus, joillekin se on totuus, joillekin vääryyksien oikaisu ja hyvitys. Kaikki ovat kuitenkin matkalla jonnekin tässä erinomaisen vinksahtaneessa ja mustassa komediassa. Kuten road-movieissa kuuluu, matkalla kohdataan erilaisia kummallisia persoonia, jotka tietysti kaikki ovat päättäneet päivänsä mitä karmeammalla tavalla.

Tom Waits on karismassaan omaa luokkaansa yhtenä matkan henkisenä sielunpaimenena. Nukkemaisen karkinkaunis tuhma tyttö Mikal (Shannyn Sossamon) tulee mukaan sotkemaan miesten kuvioita. Kroatialainen ohjaaja Goran Dukic on tuonut tarinaan paljon syvän slaavilaisia sävyjä venäläisen itsemurhaperheen kautta. Vaikka matka kulkee amerikkalaisen pölyisen eteläisen maiseman läpi, Gogol Bordello soi automankasta.

Pikkuhauska indie-henkinen sekoilu on piristävä poikkeus haudanvakavissa rakkaustarinoissa, joissa rakkaus on elämän ja kuoleman kysymys… No mutta onhan se!

****

Tuliko tyttö vai poika?

Tämäpä se onkin erikoinen juttu. Nimittäin, jos on tähän asti ollut sitä mieltä, että sukupuolia ihmisellä on tasan yksi ja kaikkiaan niitä on tarjolla kahta erilaista, elokuva XXY tarjoaa asiasta toisenlaisen näkemyksen. Viisitoistavuotias argentiinalainen Alex (Inés Efron) ei syntymässään tyytynyt olemaan pelkkä tyttö, vaan on fyysisesti ja seksuaalisesti myös poika. Tämmöinenhän ei tietystikään ole minäkuvalle mitenkään automaattisesti ongelmatonta, mihin tarina koettaa pureutua parhaansa mukaan.

Alex on kuitenkin onnekseen syntynyt tiedostavaan ja ymmärtävään perheeseen, jolle hermafrodiittilapsi ei ole mikään sirkusfriikki. Argentiinalainen biologiperhe on muuttanut pieneen uruguaylaiseen kalastajakylään enemmän tai vähemmän suojaan uteliaiden katseilta. Vaikka kyläyhteisö olisi miten pieni, aina sieltä joku töllistelevä idiootti löytyy. Ja mietipä sitä koulukiusauksen määrää, kun hermafrodiitin erilaisuus paljastuisi muille kakaroille. Kaikenlaisille käytännön ongelmille ei loppua näkyisi.

Elokuvassa pohdiskellaan paljon sukupuolta ja poikkeamia ihmisyyden normeista. Erilaisuuden pelkoa, pyrkimistä normaaliin. Genderblendausta tulee taatusti koko rahan edestä, kun nuoret tulevat seksikokeilujen luvattuun ikään. Tiedättehän te sen, mitä sanotaan lesbonaisista ja heteromiehistä? He ovat mitä ovat vain, koska eivät ole saaneet kunnolla munaa. Kaikkea sitä kuuleekin sanottavan…

Alex on 15-vuotiaaksi tytöksi melko tyypillinen lyhytjänteinen oikkupussi. Alvaro (Martín Piroyansky) taas pojaksi tyypillinen nyhverö. Roolitus toimii, hahmot ovat harvinaisen uskottavia ja tarinassa on syvyyttä. Elokuva on ehtinyt kahmia Latinalaisen Amerikan elokuvascenen kaikki mahdolliset palkinnot.

***½

Yojimbo – kaikkien lännensankareiden samurai-isä

Akira Kurosawan uran monista kulmakivista ehkä Yojimbo (Henkivartija) on minun universumissani mielenkiintoisin, sillä sen pohjalta Leone rakensi Kourallisen dollareita vain kolme vuotta myöhemmin. Ja kuten tiedämme, se oli mahtavan spaghettitrilogian alku. Muutenkin Leonen ja Kurosawan tuotannossa paistaa kautta linjan vahva samanhenkisyys. Liekö sitten uudisraivaajakauden Villissä lännessä niin ihmeesti eroa feodaaliajan hurjaan Japaniin. Samat ihmiset, eri kulttuurit, mutta niin samanlaiset, joiden tarinoissa ei ole eroa.

Leonen merkittävät westernit moneen kertaan nähneenä jo kauan sitten on vaikea asennoitua Kurosawan tuotantoon tänä päivänä nähtynä, sillä japanilainen elokuva on kuitenkin länsimaalaisittain harvemmin tarjottua herkkua ja siksi tuntemattomampaa. Näin tulee väkisinkin peilattua samuraielokuvia “westernihenkisenä”, vaikka tosiasiassa vaikutteiden suunta on päinvastainen. Koetetaan pitää tämä mielessä, kun sukellamme Sanjuro Kuwabataken (Toshirô Mifune) seikkailuun riitaisassa kylässä. En tiedä, onko yksinäisen samurain taktikointi riitelevien klaanien välissä alunperin tästä elokuvasta lähtöisin, mutta samaa teemaa on toistettu aina Stephen Chown hittikomediaa Kung Fu Hustlea myöten. Näin ollen Yojimboa voinee pitää perustavana käsikirjana asesankarille, joka joutuu keskelle kilpailevien klaanien kylää.

Japanilainen elämääkin tärkeämpi kunniallisuus näkyy tästäkin Kurosawan elokuvasta, mutta onneksi vähemmässä määrin, kun juonittelu menee ylpeyden edelle. Asesankarikaan ei ole kaikkivoipa, mutta hänestä löytyy viitteet kaikkiin myöhempiin antisankareita vastaan kamppaileviin sankareihin James Bondia myöten. Eivätkä Bond-leffojen yhtäläisyydet siihen lopu, myös lähteet pahisten vaarallisiin oikeisiin käsiin ja viekkaisiin vasempiin käsiin löytyvät tästä puhumattakaan sankarien kiperistä tilanteista…

Kurosawa itse tykästyi sankarihahmoonsa niin, että Toshirô Mifune esitti samaa samuraita hänen myöhemmissäkin elokuvissa. Myös niin monessa 60-luvun elokuvassa esitetty miekkojen ja tuliaseiden vastakkainasettelu löytää uutta tulkintaa tässäkin teoksessa.

Tietysti myöhempien aikojen ohjaajien elokuvissa teemoja on kehitelty edelleen ja hiottu ronskimmaksi, mutta niin taiteessa pitääkin. Kurosawan tuotannosta voi seurata ihastuksella temaattisen kehityskaaren alkupäätä. On se vaan ollut melkoinen nero.

*****

Mitään ei saa, jos ei anna

You Kill Me on hiljaisen vähäeleinen tutkielma elämänsä ohjat viinapirulle hukanneesta keski-ikäisestä miehestä. Elokuvaukselliseksi tarina ylevöityy sillä, että alkoholismista kärsivä mies sattuu olemaan Buffalon puolalaisen mafian palkkatappaja ja häntä näyttelee nerokas Ben Kingsley.

Tarinan juonessa ei paljon tapahdu eikä ainakaan yllätyksiä. Palkkatappaja Frankin elämä alkaa lipsua ja mafiaperhe lähettää hänet toipumaan San Franciscoon. Enemmän tapahtuu päähenkilöiden ilmeissä, eleissä, pään sisällä. Tärkeintä on tunnelma ja alkoholistin sisäisen elämän vaikeuden kartoitus. Kingsley näyttelee puolalaista yhtä sujuvan vaivattomasti kuin iranilaista tai ketä hyvänsä. Tiukan romanttisen vastapuolen tarjoaa vakavasti hottis Téa Leoni.

Oman alkoholismin tajuaminen on alkoholistin elämässä käännekohta, josta toipuminen voi alkaa. Kingsleyn rooliäijä on ihastuttavan johdonmukainen, selkeä ja helposti lähestyttävä. Motiiveissa ei ole mitään taivastelemista ja päähenkilöiden puolelle on helppo asettua. Näin sujuvaa kerrontaa on hieno katsoa, vaikka aihe ei olisikaan tämän kummoisempi. Tyypit ovat tyylikkäitä ja dialogia nautinto seurata. Todella väkevää tekstiä.

Väkevää ongelmaa ja morbidia aihetta pehmentää romantiikka, kuinkas muuten. Se vaan on toteutettu ruusunpunaisuuden sijasta niin elämänmakuisesti, että siihen haluaa uskoa kaikin voimin. Kuka voisi vastustaa, kun Téa Leoni (41) sanoo Kingsleylle (63) “Pidän vanhemmista miehistä. Koska olette jo löytäneet oman itsenne ettekä yhtäkkiä huomenna kerrokin olevanne homoja.“

Elokuvaa luonnehditaan komedialliseksi trilleriksi. Minusta se ei ole kumpaakaan. Onhan siinä komediallisia elementtejä, joita ei tarvitse sormella osoittaa, mutta ei yhtään enempää kuin elämässä muutenkaan. Frank on vakavamielinen herrasmies, jonka maailmaa tummasävyinen huumori täplittää siinä missä hyvän ihmisen maailmaa pitääkin. Tappamisen arjesta ja hautaustoimiston läheisyydestä huolimatta elokuva pitää yllä elämäniloista pohjavirettä alusta loppuun. Vaikkei uskoisi, tämä on lohdullinen elokuva, josta jää hyvä fiilis. Samalla tosin hiukan harmiton. Onko se hyvä vai huono asia?

p.s. traileri on hirveää paskaa, kuten muu leffan markkinointi. Ei tää ole komedia!

***½